Entä sitten?

Tänään myöhästyin mesestä enkä sitten saanut yhteyttä pelaamaan läppärillä ja piti poistua melkein saman tien. Keskustelu koski ilmeisesti kirjaston roolia paikallisen tiedon välittämisen kuviossa. Kymipedia ja Hämepediahan ne olivat esimerkkeinä. Kymipediaa olen kurkkinut ennenkin ja hyväksi hankkeeksi havainnut. Matin antama Slideshare -linkki oli mielenkiintoinen. Kirjasto voisi olla monessa mukana ja jopa kaiken paikallistiedon jakamisen keskiössä. Se olisi mitä luontevinta. Ongelma vain on ( kuulen sen jo korvissani: )paikallisten, yleisten kirjastojen henkilöstöresurssit. Jonkinlainen toimituskunta voisi olla ratkaisu tähän.

Kirjastoissa yleensäkin viime aikoina eniten harmittaa se, että kaiken uuden oletetaan toteutettavan projekteina ja projektirahoituksilla. On kummallisen vaikeaa monessa kirjastossa hyväksyä se, että kirjastotyön sisältö on todella muuttunut aiemmasta. Mikä yritys tekee työtään samoilla metodeilla ja tuotteilla ja sisällöillä vuosikymmenet lainkaan kehittymättä! Joskus tuntuu kuin suurin vastus kehittämiselle olisi kirjastolaitoksen sisällä. Kehittämisen lähtökohdan voisi luulla näkyvän vain todellisuutta kasvoihin katsomalla. Mitä on tieto? Missä on tieto? Missä ovat asiakkaat? Mikä on se viestintäväline millä kohderyhmät tavoitetaan? Mihin meitä oikeasti tarvitaan? On suorastaan absurdia puhua perustyöstä ellei todellisuutta nähdä. Kuulin jossakin sanottavan, että kun on niin paljon projektia projektin päälle, ei ehdi perustyötä tehdä. Mitä se on? Kirjojen muovittamista? Hyllyttämistä?

Projekti, mikä se sitten on? Projekti on jonkin asian käynnistämistä, jonkin asian vakiinnuttamista, jonkin asian kokeilemista tai testaamista. Projekti alkaa ja loppuu ja sitten ollaan takaisin käytännöissä ja luullakseni opittu jotain. Palataanko sitten muovittamaan ja hyllyttämään kun on projektirahoituksen turvin havaittu miten hyvää vinkkaus tekee lapsille? Kun on huomattu miten palvelua voi syventää ja monipuolistaa? Miten on löydetty uusia välineitä ja verkostoitu? Tavoitteen kai luulisi olevan muutoksen syntymisessä siinä "perustyössä". Siinäkö perustyössä kuten 20 vuotta sitten, jolloin kirjastonhoitajan kunnia-asia oli, että aineisto oli ojennuksessa hyllyssä eikä kirjastosta kuulunut hiiskaustakaan?

Noilla samoilla argumenteilla voidaan sammuttaa ne pienetkin kipinät, ideat ja innostuksen roihut, joista työn iloa voisi ammentaa. Onko meillä siihen varaa?

Resurssit, niin,henkilöstössä meillä on tärkein resurssi. Eikä siinä ole kysymys nyt määrästä vaan laadusta. Henkilöstön asiantuntemus ja ammattitaito ovat arvokkain resurssi, mikä meillä on.

Aloitin tämän blogin kurssiblogina muiden mukana. Blogi toimi vertaistukena ja oppimisen reflektointipaikkana. Se palveli hyvin sitä tarkoitustaan, mutta antoi paljon muutakin. Nyt mietin, mikä on jatkossa sen funktio. Jatkaako - ja mihin sitten keskittyä. Kriteerit ovat nyt toiset. Rimaa nostettu viisi senttimetriä.
Sen ylittääkseen tärkeintä kai on, ettei ponnista aina samalta paikalta.