Entä sitten?

Tänään myöhästyin mesestä enkä sitten saanut yhteyttä pelaamaan läppärillä ja piti poistua melkein saman tien. Keskustelu koski ilmeisesti kirjaston roolia paikallisen tiedon välittämisen kuviossa. Kymipedia ja Hämepediahan ne olivat esimerkkeinä. Kymipediaa olen kurkkinut ennenkin ja hyväksi hankkeeksi havainnut. Matin antama Slideshare -linkki oli mielenkiintoinen. Kirjasto voisi olla monessa mukana ja jopa kaiken paikallistiedon jakamisen keskiössä. Se olisi mitä luontevinta. Ongelma vain on ( kuulen sen jo korvissani: )paikallisten, yleisten kirjastojen henkilöstöresurssit. Jonkinlainen toimituskunta voisi olla ratkaisu tähän.

Kirjastoissa yleensäkin viime aikoina eniten harmittaa se, että kaiken uuden oletetaan toteutettavan projekteina ja projektirahoituksilla. On kummallisen vaikeaa monessa kirjastossa hyväksyä se, että kirjastotyön sisältö on todella muuttunut aiemmasta. Mikä yritys tekee työtään samoilla metodeilla ja tuotteilla ja sisällöillä vuosikymmenet lainkaan kehittymättä! Joskus tuntuu kuin suurin vastus kehittämiselle olisi kirjastolaitoksen sisällä. Kehittämisen lähtökohdan voisi luulla näkyvän vain todellisuutta kasvoihin katsomalla. Mitä on tieto? Missä on tieto? Missä ovat asiakkaat? Mikä on se viestintäväline millä kohderyhmät tavoitetaan? Mihin meitä oikeasti tarvitaan? On suorastaan absurdia puhua perustyöstä ellei todellisuutta nähdä. Kuulin jossakin sanottavan, että kun on niin paljon projektia projektin päälle, ei ehdi perustyötä tehdä. Mitä se on? Kirjojen muovittamista? Hyllyttämistä?

Projekti, mikä se sitten on? Projekti on jonkin asian käynnistämistä, jonkin asian vakiinnuttamista, jonkin asian kokeilemista tai testaamista. Projekti alkaa ja loppuu ja sitten ollaan takaisin käytännöissä ja luullakseni opittu jotain. Palataanko sitten muovittamaan ja hyllyttämään kun on projektirahoituksen turvin havaittu miten hyvää vinkkaus tekee lapsille? Kun on huomattu miten palvelua voi syventää ja monipuolistaa? Miten on löydetty uusia välineitä ja verkostoitu? Tavoitteen kai luulisi olevan muutoksen syntymisessä siinä "perustyössä". Siinäkö perustyössä kuten 20 vuotta sitten, jolloin kirjastonhoitajan kunnia-asia oli, että aineisto oli ojennuksessa hyllyssä eikä kirjastosta kuulunut hiiskaustakaan?

Noilla samoilla argumenteilla voidaan sammuttaa ne pienetkin kipinät, ideat ja innostuksen roihut, joista työn iloa voisi ammentaa. Onko meillä siihen varaa?

Resurssit, niin,henkilöstössä meillä on tärkein resurssi. Eikä siinä ole kysymys nyt määrästä vaan laadusta. Henkilöstön asiantuntemus ja ammattitaito ovat arvokkain resurssi, mikä meillä on.

Aloitin tämän blogin kurssiblogina muiden mukana. Blogi toimi vertaistukena ja oppimisen reflektointipaikkana. Se palveli hyvin sitä tarkoitustaan, mutta antoi paljon muutakin. Nyt mietin, mikä on jatkossa sen funktio. Jatkaako - ja mihin sitten keskittyä. Kriteerit ovat nyt toiset. Rimaa nostettu viisi senttimetriä.
Sen ylittääkseen tärkeintä kai on, ettei ponnista aina samalta paikalta.

Jonoa kirjaston ovella

Milloin kirjaston ovella on jonoa? Takuuvarmasti silloin kun kirjastossa alkaa poistokirjojen myynti. Näin oli nytkin. Kirjastomme oli eilen avoinna yömyöhään. Ensimmäiset jonottivat kirjaston ovella jo hyvissä ajoin ennen viittä, jolloin ovet avautuivat. Ensimmäisenä lähtevät päätalot. Sitten lasten kuvakirjat. Mikko Mallikas on haluttua kamaa, samoin Viiru Pesonen. Kirjan kunnollakaan ei näytä olevan väliä jos kirja vain sattuu olemaan muuten mieleinen. Vanhoja tietosanakirjoja ei kukaan enää halua. Vaikka kokonaista sarjaa voisi hyödyntää hyllyrakenteena - se kun on iso ja painava, ja osat suurin piirtein saman kokoisia.

Mieltä lämmittää eniten kuitenkin alle kymmenvuotias, joka tuo kirjapinon tiskille ja ojentaa ryppyisen viisieurosensa ja toteaa: " Kun voisi ostaa kaikki nuo kirjat"!

Kumpi on tekijä?

Olin eilen kyläkoulussa ja pidin pientä runopajaa 1-2 -luokkalaisten kanssa. Juttelimme ensin kirjailijoista ja nostin esiin Elina Karjalaisen, jonka vain kaksi tiesi kirjailijaksi. No, Uppo Nallen tiesivät jo kaikki ja hyväksyivät sitten senkin tiedon, että juuri Karjalainen on kirjan tekijä ja tuon rakastettavan nallehahmon luoja. Juttelumme jatkui ja luimme sitten ääneen joitakin Uppo Nallen sepittämiä runoja. Nyt tulikin ongelma. Kumpi onkaan Uppo Nallen runojen oikea tekijä - Uppo Nalle vai Elina Karjalainen? Uskokaa tai älkää niin Uppo Nalle sai enemmän ääniä!
Voiko muuta kuin ihailla kirjailijaa, joka luo niin todellisen hahmon, että tekijyyskin siirtyy hahmoon. Voiko muuta kuin ihailla lasten eläytymiskykyä!

Samassa työpajassa leikimme kirjaimilla ja teimme runoja käyttäen vain kolmea kirjainta. Ilo nousi kattoon kun lausuimme niitä toisillemme. Tunnin huipennus oli täydellinen kun ekaluokkalainen vasta lukemaan opetteleva poika keksi jutun idean ja innostui esittämään kanssani mahtavan dialogin itse keksimällämme kielellä.

Juuri nämä ovat kirjastotyön tähtihetkiä paperisten rutiinien vastapainoksi. Energiaa riitti sen jälkeen tehdä ostotukitilaukset loppuiltapäivän tunteina.